Semirunollista pseudotiedettä

Jos kielitieteilijältä vie kissa kielen, niin jääkö jäljelle vain tiede?

"Näetkö enää puita metsältä?", kysyttiin. En tiennyt, mutta osasin sanoa, että metsä ei ole sama metsä kuin aiemmin, ei sama minkä muut näkevät. Metsästä voi etsiä erilaisia tuoksuja, tunnustella puun kaarnaa, löytää kauniita sammalmättäitä, kuunnella tuulen ääntä, maistaa jääkylmää vettä purosta ja tähyillä linnun laulun perään. Mitä järkeä on mitata puuaineksen tiheyttä?

Ongelma jonkin tietyn kielen tuottamisessa ei ehkä ole kiinni niinkään kielitaidosta, vaan siitä miten onnistuu kääntämään itsensä kyseiselle kielelle. Niin, ettei joudu tinkimään vivahteista, myymään itseään yksinkertaistamisille eikä käytä oikopolkuja tai kiertoteitä. Mitä lopulta kerromme edes sellaisella kielellä, jota luulemme osaavamme? Miten voi olla mahdollista, että kielellisten vihjeiden kautta oppii tuntemaan jonkun?

(Okei myönnetään, oon aika syvällä siellä metsässä... Jumitan vaan jossain kaninkolossa!)

...ja jos kieli viedään, mitä tapahtuu makuaistille?