Semirunollista pseudotiedettä

Jos kielitieteilijältä vie kissa kielen, niin jääkö jäljelle vain tiede?

"Näetkö enää puita metsältä?", kysyttiin. En tiennyt, mutta osasin sanoa, että metsä ei ole sama metsä kuin aiemmin, ei sama minkä muut näkevät. Metsästä voi etsiä erilaisia tuoksuja, tunnustella puun kaarnaa, löytää kauniita sammalmättäitä, kuunnella tuulen ääntä, maistaa jääkylmää vettä purosta ja tähyillä linnun laulun perään. Mitä järkeä on mitata puuaineksen tiheyttä?

Ongelma jonkin tietyn kielen tuottamisessa ei ehkä ole kiinni niinkään kielitaidosta, vaan siitä miten onnistuu kääntämään itsensä kyseiselle kielelle. Niin, ettei joudu tinkimään vivahteista, myymään itseään yksinkertaistamisille eikä käytä oikopolkuja tai kiertoteitä. Mitä lopulta kerromme edes sellaisella kielellä, jota luulemme osaavamme? Miten voi olla mahdollista, että kielellisten vihjeiden kautta oppii tuntemaan jonkun?

(Okei myönnetään, oon aika syvällä siellä metsässä... Jumitan vaan jossain kaninkolossa!)

...ja jos kieli viedään, mitä tapahtuu makuaistille?

Keräilen nominilausekkeita

...intuitiivinen hölmö, hellä uteliaisuus, moderniuden matalapaine, selvänäkevä itku, ulkoistettu mielentila, kuulaanlämmin hohde, mukavuudenhalun pelko, suprasegmentaalinen viestintä...

Kahdeksanjalkainen kaverini

Viime viikolla yhtenä yönä vähän valvotutti. Olin keksinyt mielestäni kerrassaan mahtavan proseminaarirajauksen (voidaan kyllä kiistellä siitä kuinka loistava ajatus se lopulta oli). Noniin, joka tapauksessa oli sellainen hyperaktiivisuuspuuska, että nukahtaminen ei yksinkertaisesti onnistunut... ja juuri kun olin ehkä kymmenennen kerran sammuttamassa pöytälamppua, näin seinällä ihan vieressä aika ison hämähäkin. Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin ottaa siitä kuva! Hiphei!

Me

On kohteliasta selittää ihmisille, miksi joskus käyttää monikkoa itsestään.

Tapahtui eräänä syksyisen sateisena iltapäivänä... Miralla oli luento alle vartin kuluttua Metsätalolla. Mira oli kotona. Mira ei malttanut lähteä pois. Mira sanoi Miralle: "Nyt me mennään!" (Mira ajattelee joskus ääneen.)

Mira on vähän väsynyt. Miralla ei ole itsesensuuria. Mira kertoo kaikille, mitä on sanoi syksyisen sateisena päivänä itselleen.

Siksi. Sitä paitsi se on hauska leikki!

Alku

"Mira, älä tee sitä! Mira, minä varoitan!" Aargh, hullu tiedenainen loi blogin viimeisenä tekonaan ennen liettuan luentoa. Jaa mitä minä tällä teen? Ei aavistustakaan!

Mein blogi - niin tämän nimesin kiireessä. Aika hurmaavaa, mutta luulen, että se vaihtuu lähipäivinä, kun keksin jotain osuvampaa. En sitten yhtään tiedä miten näihin äärimmäisen kroonisen väsymyksen jälkeisiin spontaaniuspuuskiin pitäisi suhtautua! Niin, mutta otsikosta vielä: se on ihanasti kaksiselitteinen. Meitähän on kaksi ja toisaalta sen voi käsittää jonkinlaiseksi suomi-saksa miksaukseksi [mɑin].

Ehkä tästä tulee sellainen viiteteos...